Tekstin on kirjoittanut kansainvälisen RiseUp4Rojava -verkoston koordinaatio ja suomentanut RiseUp4Rojava Finland. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on luettavissa täällä.
Palestiina: turkkilaisesta tekopyhyydestä
Sillä aikaa, kun Israelin armeija on Hamasin hyökkäyksestä 7. lokakuuta lähtien toteuttanut verilöylyä Gazassa, ja maahyökkäys on juuri alkanut, on Turkin itsevaltainen presidentti Recep Tayyip Erdoğan ollut erityisen silmiinpistävä läsnäolollaan. Ensin mahdollisena ”välittäjänä” Israelin hallituksen ja Hamasin välillä ja sitten – kun Israelin strategia näytti osoittavan yhä selvempiä merkkejä käynnissä olevasta kansanmurhasta – Palestiinan asian vankkumattomana puolustajana.
Puolueensa järjestämässä mielenosoituksessa lauantaina 28. lokakuuta Erdoğan syytti Israelia sotarikoksista ja pyrkimyksestä hävittää palestiinalaiset ja julisti, että ”Turkki seisoo Palestiinan kansan rinnalla Israelin vainoa vastaan”.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Erdoğan on esiintynyt Palestiinan itsepuolustuksen sanansaattajana miehittäjävaltio Israelia vastaan.
Näiden lausuntojen ajoitus tekee niistä kuitenkin entistäkin ei-toivottavampia. Palestiinalaiskysymyksen uudelleen esiin nousemisen ajankohtaa ovat edeltäneet lukuisat Turkin hyökkäykset Koillis-Syyrian yhteiskuntaa (Rojava) vastaan:
Lokakuun 5. ja 9. päivän välisenä aikana Turkki teki voimakkaan hyökkäyksen Rojavan siviili-infrastruktuuria vastaan. Vain muutaman päivän aikana se teki noin 580 ilma- ja maahyökkäystä alueen elintärkeään infrastruktuuriin (voimalaitokset, vesilaitokset, juomaveden jakelupisteet, klinikat, koulut jne.). Kaikkiaan 104 siviili-infrastruktuurin kohdetta tuhoutui, vahingoittui tai poistui käytöstä, 44 ihmistä menehtyi ja 5 miljoonaa joutuvat kärsimään.
Hyökkäys on osa konfliktia, joka on vaihdellut matalan ja korkean intensiteetin vaiheiden välillä viimeisten viiden vuoden ajan. Turkin hyökkäykset ovat jokapäiväisiä alueella, olipa kyse sitten Rojavasta (Pohjois-Syyria) tai Başurista (Pohjois-Irak), jossa Turkin valtio ei epäröi käyttää kemiallisia aseita.
Tällä kaikella on täsmällinen tavoite: tuhota demokraattinen, ekologinen, monietninen ja monikulttuurinen yhteiskuntahanke, joka perustuu naisten vapauteen, ja jota osa alueilla asuvista ihmisistä on toteuttanut vuodesta 2013 lähtien AANESin (Pohjois- ja Itä-Syyrian autonominen hallinto, johon Rojava kuuluu) valvonnassa olevilla alueilla. Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun muu Syyria on joutunut sekä Assadin diktatuurihallinnon että erilaisten radikaalien islamistiryhmien (joita Turkin hallinto tukee nykyään lähietäisyydeltä) tuhon kohteeksin.
Rojavan pohjoispuolella Turkin armeija on jo hyökännyt kahdelle alueelle ja ajanut satoja tuhansia ihmisiä pois kotiseudultaan: Afrinin alueelle (maaliskuusta 2018 lähtien) ja Serêkaniyên alueelle (lokakuussa 2019). Täällä turkkimieliset ryhmät ovat järjestäneet ryöstelyä ja etnisiä puhdistuksia: kidnappauksista, raiskauksista ja murhista on tullut jokapäiväistä.
Vaikka Erdogan ei epäröi kritisoida Israelia sen hyökkäyksistä Palestiinalaisia kohtaan, harjoittaa hän täsmälleen samaa politiikkaa AANESin kansoja vastaan.
Mikä vielä pahempaa, tämä politiikka on hyötynyt monista Turkin ja Israelin välillä aiemmin allekirjoitetuista sotilaallisista sopimuksista.
1990-luvun puolivälistä lähtien oli Israelin ansiota, että Turkilla oli mahdollisuus uudenaikaistaa sotilaskalustoaan. Vuonna 1996 solmittiin kaksi yhteistyösopimusta, joiden ansiosta Turkki pääsi hyötymään teknologian siirroista, allekirjoittamaan asesopimuksia israelilaisten yritysten kanssa, hyödyntämään Israelin lainvalvontaosaamista ja näkemään valtioiden salaisten palveluiden yhteistyön alkamisen. Aikana, jolloin länsimaat ovat yleisen mielipiteen painostuksen alaisena vähemmän halukkaita allekirjoittamaan tällaisia sopimuksia Turkin kanssa – ihmisoikeusrikkomukset kurdialueilla alkavat olla liian näkyviä – tämä Israelin ja Turkin yhteistyö on raikas tuulahdus. Uusien resurssien ansiosta Turkki voi tehostaa taisteluaan PKK:ta ja kurdien yhteiskuntaa vastaan.
On huomattava, että juuri tämä yhteistyö käynnisti Turkin valtion lennokkien kehitysohjelman: sen ensimmäiset lennokit olivat Israelin suunnittelemia Heroneja. Nykyään Turkki käyttää laajalti omia lennokkejaan (jotka valmistetaan nykyään lähes kokonaan Turkissa) kohdennettujen salamurhien ja epävakauttamiskampanjoiden toteuttamiseen Kurdistanissa.
Israelin ja Turkin välinen sotilaallinen yhteistyö jäädytettiin vuonna 2010 sen jälkeen, kun Israel hyökkäsi väkivaltaisesti turkkilaiseen humanitaariseen Mavi Marmara -alukseen, jossa kuoli ainakin kymmenen ihmistä, mutta MIT:n ja MOSSADin välinen yhteistyö on hiljattain virallisesti aloitettu uudelleen. Yleisesti ottaen tämä ei estä Israelin valtiota osallistumasta suoraan yleisturkkilaisiin laajennushankkeisiin.
Tel Aviv onkin Turkin ”luonnollisen liittolaisen” vahva tukija, johon Erdogan on alkanut viitata ”Kaksi valtiota, yksi kansakunta” -mielessä: Azerbaidžan.
Viime vuosina Azerbaidžan on pystynyt nykyaikaistamaan armeijaansa tukeutumalla Turkkiin ja erityisesti sen Bayraktar TB2 -lennokkeihin, kun taas Israel (jonka öljytoimituksista 40 prosenttia on riippuvainen Azerbaidžanista) on toimittanut suurimman osan Azerbaidžanin asetuonnista.
Näin ollen Azerbaidžan on saattanut saada yliotteen Armeniasta vuonna 2020 ei niinkään siksi, että Turkki on lähettänyt syyrialaisia palkkasotilaita (samoja, jotka ovat syyllistyneet verilöylyihin Afrinissa ja Serêkaniyêssa) ja käyttänyt Bayraktar TB2 -lennokkejaan, vaan siksi, että Israel on myynyt maalle viime vuosina lukuisia aseita (69 prosenttia Azerbaidžanin asevarustelusta on peräisin Israelista vuosina 2016-2020).
Recep Tayyip Erdoğan ja Azerbaidžanin diktaattori Ilham Alijev ovat molemmat rasistisen, erottelevan ja antikommunistisen panturkkilaisen ideologian perillisiä. Nuorturkkilaiset kehittivät tämän ideologian ottomaanien valtakauden hämärtyessä, ja sen tavoitteena oli luoda ”turanialainen valtio”, joka yhdistäisi turkkilaiset kansat Balkanilta Kiinaan yhdeksi valtioksi – armenialaiset ja kurdit olivat tämän hankkeen tiellä.
Vuoristo-Karabahin lakkauttaminen ja niin sanotun Zangezur-käytävän luominen Armenian alueelle antaa Turkille suoran yhteyden Azebaidžaniin ja avaa Keski-Aasian reitin. Erdoğanin tavoite tehdä Turkista keskeinen alueellinen suurvalta näyttää toteutuvan.
Kun tähän lisätään Turkin interventionismi Libyassa ja itäisellä Välimerellä sekä sen täyttämättömät vaatimukset Alepposta ja Mosulista (joita se ei voi toteuttaa kurdijoukkojen läsnäolon vuoksi), kokonaiskuva kilpailee Israelin uuskonservatiivien ajaman ”Suur-Israelin” vaatimusten kanssa.
Olisi siis katastrofaalista ottaa vakavasti Erdoğanin Palestiinaa koskevat eleet. Turkin laajenemishaluinen politiikka sitoo hänet paljon vahvemmin Benjamin Netanyahuun, joka on myös merkittävä kumppani, kuin Palestiinan kansaan. Olisi naurettavaa ajatella, että Turkki voisi ehdottaa alueen kansoille mitään vapauttavaa, kuten tekee vaikkapa Koillis-Syyriassa parhaillaan kokeiltava demokraattisen konfederalismin poliittinen hanke.
Tällainen retoriikka voi vain vahvistaa Erdoganin pehmeää valtaa arabimaailmassa ja sen ulkopuolella esittämällä itsensä sorrettujen suojelijana. Tekopyhän pinnan alla on kuitenkin hyvin ymmärrettyjä etuja ja samaa nationalistista, ylivaltaa ajavaa ja laajenemishaluista politiikkaa, jota puolustetaan siellä ja täällä.
Kuten tiedämme, ei Israelissa, Turkissa tai missään ole koskaan hyvä idea antaa kansallisvaltioiden toteuttaa laajentumispyrkimyksiään.
#Riseup4Rojava